Torstaiaamu, puoluekannatusmittauksen tulokset. Ei ole torstai tällä kertaa toivoa täynnä. Edustan koulukuntaa, jonka mielestä kannatusprosentti on puolueelle toisarvoinen asia. Tärkeämpää on se, saadaanko puolueelle tärkeitä politiikkatoimia toteutettua ja maailmaa vietyä kohti puolueen jäsenistön mielestä mielekästä tilaa. En toki kiellä, etteikö oman puolueen menestys gallupissa hymyilyttäisi. Monipuoluejärjestelmän hienous on kuitenkin se, että asioita saa edistettyä, vaikka kannatus ei olisikaan yli 50 tai edes yli 20 prosenttia.
Tästä lähtökohdasta huolimatta torstain lukuja katsoessa piti istahtaa. Onko aidosti niin, että Keskustan kanssa samankaltaisen maailmankuvan ja vision jakaa vain hieman reilut 10 prosenttia suomalaisista? Tuntuisi, että useammalle kuin joka kymmenelle olisi tärkeää mahdollistaa ihmisille elämä heille mieluisessa paikassa ja ympäristössä. Tuntuisi, että useammalle kuin joka kymmenelle olisi tärkeää turvata ihmisille mahdollisuus toteuttaa itseään työn ja harrastusten kautta. Tuntuisi, että useammalle kuin joka kymmenelle olisi tärkeää luoda yhteiskunta, joka antaa tukea ja turvaa silloin kuin ihminen sitä tarvitsee, mutta antaa ihmisille mahdollisuuden menestyä myös omien siipiensä varassa.
Minä en usko, että tässä kannatusahdingossa olisi kyse politiikasta. Tilanteen syyt löytyvät pikemminkin järjestölliseltä puolelta. Puolueen vanhaa ja raskasta koneistoa ei ole suunniteltu 2020-luvulle – ei edes tälle vuosituhannelle. Byrokratiaa tulisi purkaa ja ympäri Suomen tulisi siirtyä ajatukseen yksi kunta – yksi keskustajärjestö. Kuntayhdistysten alla voisi toimia vapaamuotoisempia alueellisia ja temaattisia ryhmittymiä, joille ohjattaisiin resursseja kuntayhdistysten kautta. Piirikokouksissa äänioikeus olisi kaikilla jäsenmaksunsa maksaneilla jäsenillä. Puoluekokouksiin edustukset jaettaisiin kuntayhdistysten sekä nuorten piirijärjestöjen ja opiskelijoiden osastojen kautta. Tämä kaikki virtaviivaistaisi järjestökoneistoa.
Toinen tärkeä korjattava kohta on keskustelu. Elävä puolue tarvitsee sisäistä dialogia. Elävän puolueen linjat elävät ajassa, muuttuvat aikojen muuttuessa. Kekkosta on hyvä lukea, mutta harva hänen ajatuksistaan kovin suoraan tämän päivän maailmaan istuu. Keskustelua päivänpolitiikan kiistoista onneksi löytyy, joskus laatu saisi tosin olla parempaa. Mutta syvällisempi periaatteita ja tulevaisuuden visiota möyhivä keskustelu puuttuu, puolueessa myös tällaisen keskustelun tulisi olla arkipäivää. Tälle keskustelulle on myös tilausta, mutta uskallus puuttuu. Emmekö me oikeasti uskalla visioida, miltä keskustalaisten mielestä toivottu tulevaisuus näyttää? Emmekö me oikeasti uskalla olla se edistysliike, jota aikanaan olemme olleet, vaan säilytämme mieluummin vanhaa?
Perjantai-iltapäivä, politiikka näyttää kohtuuttomuutensa. Jälleen kerran pitää istahtaa. Virheitä valtiovarainministerin kabinetissa tehtiin, ja on aivan oikein, että Katri Kulmuni kantaa siitä vastuun. Tällä kertaa se vastuu, minun mielestäni, oli kuitenkin kohtuuton. Näin radikaaleihin johtopäätöksiin ei olisi tarvinnut päätyä. Kertoo suuresta moraalista, jotta on valmis luopumaan ministerinsalkusta, kun tällainen virhe tulee ilmi. Kyseessä on suuri ja hieno poliitikko. Kaikki jaksaminen Katrille.